Francie: You know what I wanna do to the guy who introduced Will to heroin? I want to kill him. With my hands. I just want to kill him.Jack: I can imagine.
Mamma Bristow on parasta mitä sarjassa on ikinä tapahtunut! Varsinainen paholainen lasikaapissa. Jokainen matka joka tämän sellin luo käydään muistuttaa siitä miten Clarice Starling kävelee ensimmäisen kerran Uhrilampaissa Hannibal Lecterin sellille. Visuaalisesti sijaitsevatkin vielä samanlailla käytävän päässä.
Alun sateinen selliintalutuskohtaus oikein vaatii tulla mainituksi. Lena Olinin ei edes tarvitse puhua. Helvetillinen läsnäolo! Upea näyttelijä.
Jakson kaksi parasta kohtausta olivat kumpikin kohtaamisia Irinan kanssa. Sydenyn ja äidin kohtaaminen oli totta kai raastavaa katsottavaa, etenkin pakahtunut ilme Sydneyn kasvoilla tämän kävellessä ensimmäistä kertaa pois äitinsä sellin luota, yrittäen olla purskahtamatta itkemään. Mutta itse asiassa Vaghnin ja äidin kohtaaminen oli vieläkin parempi. Irinan huomio miten Vaughn kutsuu Agentti Bristowta etunimellä ja lopun hyytävästä “Näytät ihan isältäsi” kommentista puhumattakaan - yksiä parhaista kohtauksista sarjan historiassa.
Tämä kohtaus ja kommentti, ettei häntä yllättäisi vaikka Sloane söisi vaimonsa, ovat tarpeellisia Vaghnin yleensä niin yksitoikkoiselle hahmolle.
Asetelma yhteistyöstä Irinan ja ihmisten välillä joiden elämät on pilannut tuottaa toivottavasti hedelmää vielä pitkän aikaa. En malta odottaa Iskän ensimmäistä kohtaamista Irinan kanssa!
Ja lopussa äiti hymyilee ylpeänä häntä vastaan nousseelle tyttärelleen. Upeaa.
Jakson kaksi “tehtävää” eivät ehkä ole sieltä omaperäisimmästä päästä, mutta ensimmäinen on jännittävä, koska on kyse Irinaan luottamisesta ja Sydneyn Beatrice Cunelli hahmo oli varsin huvittava hienostelija. Toisessa oli totta kai mukava päästä Helsinkiin (Hahaha, Suomi!), mutta myös siinä tapahtui jotain varsin kiinnostavaa Allianssin täysivaltaiseksi jäseneksi ylenneen Arvinin muodossa. Tämän ratkaisu ampua Peter Fjordsonia pahishymy naamallaan on juuri sellaista materiaalia minkä vuoksi tätä hahmoa rakastan. Ja se, että tämä jatkuvasti koskettaa Sydneytä. Tällä kertaa jopa suutelee kädelle.
2.kauden alussa Victor Garber saa oikein kunnolla revitellä, aina niin sulkeutuneen Jack Bristown roolissa. Kannattaa tarkkailla tätä hahmoa ja muutosta jonka hän joutuu käymään kauden alkujaksoissa läpi, pelätessään menettävänsä tyttärensä. Kenties hän on oikeassa, Irina Derevkoon ei ole luottamista. Kuten todettu: totuus vaati aikansa.
Ihana juttu, kun Fracie käskee Iskän kuvitella viettävänsä iltaa ystäviensä kanssa ja sitten seuraa hiljaisuus, jossa melkein pystyy kuulemaan heinäsirkkojen sirityksen.
Francie on niin huvittava tietämättömyydessään. Paljon rakkautta myös kommentille Willin heroiinille esitelleen tyypin kuristamisesta. Mukavaa, että Will ja Francie ovat mukana jaksossa, jossa tapahtuu näinkin paljon ja kummankin kohtaukset ovat nopeudesta huolimattaan viihdyttäviä ja huvittavia (palanut naama) - eivätkä haittaa jakson keskittymistä siihen mikä tällä hetkellä on tärkeintä.
Myös uusi salainen, maanalainen toimisto oli mukava juttu agenttisarjaan ja totta kai kumarran Terry “Lostin Locke” O’Quinnin suuntaan, mutta kuten Sydney sanoi, Kendallin on syytä olla mukavampi; he ovat samalla puolella.
Ja Huomasittehan lopussa soineen Bob Dylanin hienon Shelter From the Stormin?
Tällä sarjalla on tyylitajua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti