2.01: "THE ENEMY WALKS IN" *****

IRINA DEREVKO: " Truth takes Time."

Jos jakson ainoa huono asia on alun kömpelösti käytetty materiaali 1.kauden finaalista, Sydin sinisen peruukin muuttuessa latvoista välillä suoraksi ja välillä hieman sisäänpäin kääntyneeksi, niin ollaan aika hyvällä pohjalla.
Realismi ei kuulu sanavalikoimaan Aliaksesta puhuttaessa. Jos ei tajua valeasujen, peruukkien ja nykivät teknoraidan avustuksella yleensä varsin helposti ratkaistujen tehtävien agenttitarinoita parodioivia piirteitä, saattaa tämä kaikki tuntua - paremman sanan puutteessa - vähän “lapselliselta”. Ehkä hivenen hölmöltä ja korniltakin, mutta se on nimenomaan osa jutun viehätystä. Pääasiallinen tarkoitus on viihdyttää. Tosin, mitä enemmän hahmoilla on tapahtumia ja materiaalia taustallaan, sitä enemmän saadaan aikaiseksi jännitteitä ja tunnesiteitä, jotka mutkistavat ja syventävät maailmaa.

Informaatio- ja toimintapommi, yllättävä, tuore ja useita faneja kutkuttavia kohtauksia. “The Enemy Walks In” on muotovalio, joka sisältää kaikkea sitä mitä Aliaksessa rakastan. Oli kyse sitten alun upeasta pakokohtauksesta (Tuolista irti pääseminen. Adrenaliini on parasta huumetta.) tai herkästä puheesta Emilyn hautajaisissa, jossa Sidneyn ennen niin voimaa antavat kuvitelmat hyvästä äidistä muuttuvat tuskallisiksi valheiksi - kaikki on onnistunutta.

Jakso on myös upeasti kuvattu. Vaghnin pelastautuminen Taipeissa (sukellus), keltaisissa väreissä kylpevä hyökkäys huumeluolaan ja kylmissä metalliväreissä toteutettu loppukohtaus satamassa vain muutamia mainitakseni. Elokuvatason jälkeä.

Rikottu aikarakenne ja voiceoverit toimivat myös tällä kertaa edukseen, koska materiaalia oli niin paljon ja kaikkea tätä tukee vanhaan tapaan musiikki, joka helpottaa siirtymiä kiihkeästä toiminnasta arkisiin vieroitusoireisiin vessan lattialla.
Pidän myös siitä ratkaisusta miten vanhojen, tilannetta selventävien flashbackien lisäksi on kuvattu uutta materiaalia, jolloin huonomuistiset ja uudet katsojat eivät edes erota mikä on vanhaa materiaalia, vaan kaikki tuntuu uudelta.

Sydneyllä on nyt joku jolle ei tarvitse valehdella! On siis syytä innostua Willin ja Sydin suhteen uudesta tasosta, jossa yhdessä piilottelevat mustelmia vessassa. Francie parka se vaan perustelee ravintolaansa autuaan tietämättömästä mitään mitä ystäviensä sosiaalisten naamioiden takana on tekeillä.

Koko heroini kuvio Willin ympärillä on varsin mielenkiintoinen ja tottakai tunnen sympatiaa, jos ihminen menettää ilmaisen hammashuollon jäädessään työttömäksi, juuri kun sitä eniten tarvitsee.
On syytä innostua myös siitä pienestä katseiden ja hymyjen täyttämästä hetkestä Pariisin pusikoissa Sydneyn ja Vaghnin välillä ja ottaa huomioon kallolla tapahtuneen lipsahduksen paljonpuhuvuus, kun Sydney käsittää Dr.Barnettin väärin ja alkaa puolustella suhteensa Vaghniin olevan täysin ammatillinen.

---

Mutta ennen kaikkea on syytä innostua siitä, miten Lena Olin tekee ensimmäisestä ruutuun astumisestaan asti lähtemättömän vaikutuksen Irina Derevkona, naisena joka ampuu tytärtään.
Ei ole mitään hajua mihin tämän hahmon kanssa mennään ja mitä ihmettä CIA:lle antautuminen voi tarkoittaa? Ennalta arvaamaton, uhkaava ja totaalisen kiehtova hahmo, kuten sarjan toinenkin pahis, vaimontappaja Arvin Sloane.

Ihana pieni juttu, miten lopussa kumpikin - Irina ja Sydney - laittoivat samalla tavalla hiukset korvansa taakse.

Äidin ja tyttären kohdatessa, ollaan TV - klassikon syntysijoilla.